Millainen on se paikka jonne voi kadota hengittämään, kun tarvitsee taukoa arkitodellisuudesta? Miltä tuoksuu se maisema, joka löytyy, kun laittaa silmät kiinni ja antaa pehmeän tuulen silittää poskea?

Näihin kysymyksiin lähdin etsimään vastausta, kun pari kuukautta sitten aloitin seuraavaan näyttelyyn valmistautumisen. Ideoiden tulva oli taas vyörymässä päälle ja niiden toteuttamisen mahdottomuus ja aikataulu salpasi hengityksen. Kaipasin lepoa, paikkaa, jonne hätäily ja huoli eivät yllä. Löysin itseni puutarhasta, salaperäisestä metsästä, viidakon yöstä. Paikkoja, joissa olen usein ennenkin viipyillyt.

Salainen paikka on uskoakseni jokaisella, toisilla enemmän pinnalla kuin toisilla. Silloin sitä joutuu hieman houkuttelemaan esiin. Toiset ovat oppineet löytämään sen helpommin. Sanoin ovat oppineet, sillä opettelua se vaatii. Useinkaan paikka ei ole visuaalinen todellisuus, vaan mielentila tai pysähtynyt, tyhjentynyt hetki virtaavassa ajassa. Kuin pinnan alla.

Taiteilija on harjaantunut olemaan herkkänä joka suuntaan; poimimaan ideoita kuin marjoja tai hedelmiä kokemusten metsästä. Jos ei erehdy liikaa yrittämään, visuaaliset ärsykkeet kohtaavat sisäisen paikan kanssa ja syntyy jotain uutta.

Romanttista eskapismia tai vakava selviytymiskeino? Varmasti molempia. Mielenkiintoinen seikkailu joka tapauksessa.

29.5 avautuu Porvoossa, kauniissa Näsinkartanon galleriassa kesän näyttely, jossa saan ilokseni olla mukana. Olette kaikki sinne lämpimästi tervetulleet!