Blogi

 

 

ihmisenä olemisen kokemuksesta ja taiteesta

 

Olen kiertänyt taiteen hämärillä, välillä häikäisevän kirkkailla mailla kehää käytännön työn ja ymmärtämisen yrittämisen laaksossa viisitoista vuotta. Polku on vienyt niin taiteen markkinoiden ja glamourin ytimeen kuin käytännön pölyiseen työpajaankin. Myös niille reunamaille, missä taiteen olemassaolon edellytykset luodaan, välineiden ja resurssien, poliittisten ja sosiaalisten järjestelmien lähiöihin. En ole asettunut houkuttelevaan akateemiseen näköalatorniin, mutta sen verran usein siellä olen vieraillut, että osaan kivuta askelmat uudestaan ylös kun tarve vaatii. Olen tarponut diskurssien, kielipelien ja pääomien mättäiköillä ja poiminut kultaisia ajatushippuja vakan täyteen. Käytännössä tämä tarkoittaa 7-8 työsuhdetta taiteen alaa hyödyntävien tahojen kanssa, kuudesta eri yliopistosta kerättyjä opintopisteitä ja pariakymmentä näyttelyä. Nyt on aika vetää henkeä ja piirtää karttaa sanoilla ja kuvilla siitä mitä matkoillani olen oppinut. Aloitetaan alusta, ytimestä.


Alussa oli taito ja sen mukanaan tuoma hämmästys, ihmetys ja ihailu. Kiinnostus kuvan tekemiseen kasvoi kaksitoistavuotiaan asiaankuuluvalla hartaudella nopeasti ja viidentoista iässä olin varma, että kohtalonani olisi seurata suurten taiteilijoiden jalanjäljissä kohti tuntematonta.

Kuitenkin minua on jatkuvasti häirinnyt se, etten ymmärrä taidetta. Mitä järkeä siinä on? Ketä se hyödyttää ja miksi juuri minä tekisin lisää kuvia jo sitä yltäkyllin sisältävään kulttuuriimme? Näine epäilyksineni en ole siis lainkaan osa sitä taideuskovaisten joukkoa, joka pitää taidetta kuin taidetta arvokkaana itsessään. En osaa kytkeä kunnioituksen vipua päälle väkisin edes jättimuseoissa, vaan ohitan teokset seisahtumatta, mikäli ne itsessään eivät huuda puoleensa. Olen lahjomaton. Ihmisen tekojen ilmituloja taideteokset ovat, eivät mitään jumalaisen inspiraation ilmentymiä, eivät ennen kuin toisin todistetaan.  Vain (*) Rothko ja Pollock ovat saaneet minut taklattua yllätyshyökkäyksellä.  *(Yllättävän vaikuttavia töitä on tullut vastaan tietysti muulloinkin. Modigliani, Francisco de Zurbaran, John Currin ja Anna Retulainen tulee ainakin äkkiseltään mieleen.)

Mutta! Kuvataide ei ole emotionaalisesti niin vaikuttava kuin elokuva, musiikista puhumattakaan! Kuvataide ei ole niin älyllisen kutkuttava kuin kirjallisuus. Kuvataide ei luo niin hätkähdyttäviä yhteyksiä asioiden välille kuin runous. Miksi ihmeessä olen sitten vieläkin niin kiinni tässä taiteen muodossa?  Vastaus löytyy sekä hyvin kaukaa että läheltä, lähempää kuin oma iho. Toinen vastauksista on kokemuksellinen ja toinen käsitteellinen.

Makasin egon menettäneenä, täysin totunnaisesta rekvisiitasta riisuttuna, keskellä tuskaisia ja ennemmin tai myöhemmin kuolevia ihmisiä. Tyypillinen sairaalakokemus siis!  Huomasin, että minulle ominaiset ajatukset tai tunteet, edes  niiden hillintä, eivät olleet seuranneet minua makuusijalleni. Tässä aidossa, vaikkakin hetkellisessä kokemuksessani, onnistuin kysymään itseltäni oleellisen kysymyksen. Mitä jäisi jäljelle jos kaikki minuutta tukevat asiat riisutaan ja elämä olisi nyt lopussa? Tajusin, että jos en tähän kuviteltuun tulevaisuuden hetkeen mennessä olisi oppinut arvostamaan itseäni ja elämää, tekemisiäni, epäillyt vain kaiken mielekkyyttä, ei jäljellä ole piiruakaan elämän halua, mitään. Tästä kokemuksesta käsin karjuin itselleni: - En SAA väheksyä taidetta! Sen tekemisen ja kokemisen tuomia elämyksiä! Jos jatkuvasti epäilen kuvien kykyä ”aikaansaada” mitään merkityksellistä, teen vääryyttä niitä hetkiä kohtaan, joissa seisahtuminen kuvan äärelle on herättänyt jotain, mitä tahansa (hämmästystä, kyllästymistä, kyyneleitä, ideoita…). Samalla tulen väheksyneeksi koko ihmisenä olemista. Minulla ei ole oikeutta, ei valtaa, jatkaa tällä väheksynnän tiellä. Ihmisenä olemisen kokemus on itsessään arvokas.      

Sitten löysin käsitteen kontemplaatio. Sen esitteli minulle uudessa valossa Henry Hagman mainiossa kirjassaan Taiteen tarkoitus (2011). Koko kirja, pieni mutta sisällöltään tukeva, käsittelee tätä käsitettä. Kirjan referointi tässä yhteydessä ei tunnu mielekkäältä. Sen sijaan avaan Uskon tilat ja kuvat opuksen Petri Järveläisen artikkelin kohdalta ja muistelen Augustinokseen vaikuttaneen Platonin seuraajan Plotinoksen kontemplatiivisen esteettisen teoriaa. Sen mukaan kontemplaation tarkoitus on sielun palaaminen kaiken olevaisen ja käsitteellisen takaiseen alkuykseyteen. Kauneudella on tässä suuri rooli, sillä se on voimakasta ykseyden heijastumaa. Augustinoksen muotoilun mukaan esteettinen laatu tai ominaisuus heijastaa intellektuaalisesti havaittavaa muuttumatonta valon lähdettä. Tällöin siirrytään aistien maailmasta, ulkoisesta sisäiseen. Henry Hagmanin  mukaan kontemplaatiolla tarkoitetaan ihmisen korkeinta ominaisuutta, jonka avulla saadaan suora, käsitteetön yhteys Jumalaan. Kristillisessä ympäristössä kontemplaatio tarkoittaa sisäistä sanatonta rukousta. Sukulaiskäsitteitä ovat myös flow ja mindfullness. 

Niille, jotka eivät saa kiinni kontemplaation käsitteestä, voin lohdutukseksi sanoa, että mikäli kontemplaation ymmärtää, sen on jo menettänyt. Se on niin yksinkertainen, alkumuotoinen, kokemuksen tai olemisen muoto, että se katoaa heti, kun siihen käsitteellisesti koskettaa.  Siksi sen voi vain kokea, ja tässä astuu kuvaan taide. Kontemplaatio taiteessa tarkoittaa keskittymistä vain aistihavaintoon ja eläytymistä siihen. Ja niille, jotka ymmärtävät mistä asiassa puhutaan, mutta eivät tiedosta kokeneensa moista, voin lohduttaa, että todennäköisesti jonkinlainen kokemus on ymmärryksen taustalla. Toisaalta tätä keskittymistä voi aina harjoitella ja siihen pääsemistä siten helpottaa. Kyseessä ei välttämättä ole mikään nirvanan kaltainen huipentuma, vaan ihan tavallinen käsiteetön, keskittynyt mielentila. Maalarin arkipäivää.  

Ihanteellisimmillaan kontemplatiivinen kuva olisi ehkä abstraktia, mutta uskon, että esittävän kuvan tai vaikkapa maiseman, voi kokea komplentatiivisesti.  Esittävän kuvan tasoista yksi voi olla tämän kaltainen käsitteetön tila, johon voidaan astua uudestaan. Omaan työskentelyyni heijastettuna ensimäinen kontemplatiivinen hetki on se, jolloin kuva avautuu ensimmäistä kertaa idean verhoamana. Siinä ei ole vielä muotoa, vain tunnelma ja jonkinlainen tila, jota on vaikea sanoilla sepustaa. Toisen kerran keskittynyt läsnäolo valtaa työhuoneella, päivittäin. Kolmannen kerran toivon kontemplaation ”tapahtuvan,” kun katsoja kohtaa taulun. Se on se ensivaikutelma, toivottavasti jonkinasteinen täräys, sysäys tai sykäys, joka tapahtuu hetkessä, ja johon voi uudestaan palata. Siksi kuva on niin hieno taidemuoto. Sen kokeminen tapahtuu heti. Nanosekunneissa.

Kontemplaation kokemuksen estää arvottava asennoituminen taiteeseen. Yleensä taulun eteen tullaan (myös minä) otsa ja sarvet edellä kysyen onko työ "hyvä" vai "huono". Tuomarointi puskuroi välittömän esteettisen kokemuksen kauaksi taakse. Omalla kohdallani käy usein niin, että jos arvosana kallistuu hyvän puolelle sallin itseni syventyä teokseen varauksetta, kontemploiden. Ehkä tässä piilee syys siihen, miksi sitä tahtoo omien töidensä olevan hyviä; jottei huonous estäisi kontemplaation kokemusta. 

Mikä tässä valon ja ykseyden kokemuksessa sitten on niin tärkeää? Ehdotuksia löydän muutaman. Ensiksikin, kokemus tekee ihmisestä ihmisen. Toiseksi myös kontemplatiivisen kokemuksen etsiminen kuuluu olennaisesti meihin jokaiseen. Toisessa yhteydessä voisin tarttua sellaisiin aiheisiin kuin kaipaus ja tarve mielekkyyteen. Nyt kontemplaation käsittettä tukikeppinä käyttäen palaan vielä Hagmanin ajatukseen siitä, että kontemplaation kokemuksessa on  maailmanparannuksellisia elementtejä. Hän naulaa teesinsa kirjan alkusivuilla: "Taiteen tarkoitus:  tehdä ihmisestä henkinen, hyväsydäminen, jalomielinen, vapaa. (s.9) " Sellainen yhteiskunta, jossa taide on tehnyt itsensä tarpeettomaksi, jossa jokainen yksilö on vapaa, olisi eettisesti hyvä yhteiskunta. Jatkan sikäli epäilevällä tielläni ja summaan, että jos tämä taiteen jalostava vaikutus olisi todellinen, taiteilijakunnan tulisi siis loistaa eettisen elämän ihannekuvana. Empiirinen kokemusaineistoni ei kuitenkaan valitettavasti tue tätä väitettä. Tarvitaan jotain "enemmän" kuin taide. Tätä taide voi kyllä yrittää edustaa, tavoittaa tai johdattaa sen äärelle.

                       

Jos haluat saada ilmoituksen uudesta blogitekstistäni sähköpostiisi tilaa se tästä:

Enter your email address:

Delivered by FeedBurner