Blogi

 

 

Taulu on valmis sitten kun se on päässyt omaan kotiin

Työntäyteinen talvi on takana.
Kodin seinät kaikuvat tyhjyyttään. Taulut on ripustettu odottamaan kesän kävijöitä Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan.

Tekijä ei voi katsoa valmista taulua muistamatta työprosessia. Maalaus muistuttaa kaikista työvaiheista, joita käsityönä rakennettuun tauluun on kuulunut. Lopputuloksessa tekijä näkee kaikki ne ilon ja epätoivon hetket, joiden läpi on kuljettu. 

Tarjoilen tässä koosteen kauden some-kuvista ja prosesseista. Instagramissa ja facebookissa työskentelyäni voi jatkossakin seurata reaaliajassa.


Tämän kauden teoksiin sain ensiluokkaiset kiilapuut isäni rakentamana. Oma osuuteni alkaa kokoamisella, pellavan pingottamisella ja liimauksella. Märkä pellava tuoksuu voimakkaasti työltä ja muhevalta luonnolta. Siihen on hyvä istuttaa idean siemeniä kasvamaan. Taulupohjaan tulee 4-6 gessokerrosta, jokaisen jälkeen hionta ja alun lopuksi pohjaväri.

Ensimmäinen kerros on abstrakti, sellaisenaan kaunis maalaus. Ihailen abstrakteja pintoja aikani ja vähitellen niistä alkaa löytyä innostavia yksityiskohtia; tähän voisi tulla vuori, tässä näkyy vesiputous, tuohon tulee omena ja niin edelleen. Tärkeää on olla korjaamatta "virheitä" työn alussa. Virheet ovat tärkeitä! Ne täytyy antaa olla näkyvissä! 

Inspiraatiota kävin hakemassa Pietarista. Kiitos äidille, joka retken järjesti ja sen mahdollisti! 
Kuviin päätyi myös kahvihetki keskellä talvea viidakossa, Talvipuutarhassa. 

Innostuin etsimään tauluihini lintuja, jotka ovat uhanalaisia tai vähenemässä. Yksi on tämä vihreä papukaija (Orange-belled parrot) Australiasta, joita on jäljellä luonnossa enää vain 14 yksilöä wikipedian mukaan. Osa linnuistani ottaa kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta, osa on keksittyjä, estetiikka edellä maalattuja hybridejä. Linnut ovat ihania, jokaisesta paikasta löytyviä, toisesta todellisuudesta muistuttavia eläimiä! Ihmettelen paraikaa sepelkyyhkypariskunnan pesimistä työhuoneeni pihalla, kolmen metrin päässä ikkunastani. Elähdyttävä, laulava ja kujertava todellisuus!

 

Jokainen työ on maalarille mahdollisuus kasvaa ihmisenä.

 

Taulun maalaaminen on joka kerta seikkailu. Alussa ei koskaan tiedä mihin päätyy ja tekijälle matkanteko on oikeastaan tärkeämpää kuin lopputuolos. Sykyn alussa oli pakko maalata vuoria. Etukäteen en tiennyt mitä vuorien lisäksi tauluun tulee. Muutaman viikon vuoret vartioivat keittiötämme ja kun se seuraavan kerran tuli työhuoneelta takaisin, oli riikinkukko valloittanut maiseman. 

 

Maalaus on siitä erikoinen esine ja kiitollinen hankinta, että se ei vie tilaa kuten muut kodin esineet. Päinvastoin se tuo tilaa lisää! Se on ikkuna toiseen todellisuuteen. 

 

Tänä talvena olen pyrkinyt astumaan sopivasti epämukavuusalueille ja etsimään uusia rajanylityksiä. Graafisia rajoja väreille, rohkeasti silleen jättämistä, tarpeen mukaan nopeaa tai hidasta, tummaa tai vaaleaa, piirustuksellista viivaa, liukuvaa maalia, räiskettä. Suunnittelemattomuus on ollut erittäin tärkeää tällaiselle kontrolliin pyrkivälle pedantikolle. Maalauksen äärellä voi kehittää niin monia hyveitä kuin vain keksii.

 

Maalatessa kehittyy kärsivällisyys, huumori, armollisuus, ongelmaratkaisukyky, rohkeus, mielikuvitus, keskittymiskyky, empatia, itseymmärrys...

 

Pelko epäonnistumisesta joutuu joka päivä uudestaan maalausrättien kera roskiin. Puhumattakaan taiteen muista terapeuttisista vaikutuksista. Jos luovan elämän mahdollisuudet kiinnostavat suosittelen enemmän kuin lämpimästi Elisabeth Gilbertin Big Magic -kirjaa. Se innostaa luovaan elämään, olipa leipätyö mikä hyvänsä. 

Onnistumisen tunne on sitä parempi, mitä vaikeampi rajan ylitys on ollut kyseessä. Uskallanko, kehtaanko, pitäisikö, voisinko? Päätöksiä ja heittäytymistä. 


Työskennellessäni olen taltuttanut tietoista minääni antamalla sille muuta askarreltavaa. Maailman vallankumousten historia, Rooman historia, Sarasvuon juttelut, vieraan kielen kuuntelu: kaikki palvelevat samaa asiaa. Tietoinen minä on kuin levoton lapsi autossa. Se tarvitsee jotakin johon keskittyä. Pääsen siten työskentelemään rauhassa, ilman liiallista kontrollia, sisäisen minän kanssa kahdestaan. Meillä on usein ajattomia flow -hetkiä sillä välin kun tietoinen minä oppii demokratian syntyhistoriaa tai kuuntelee politiikan ajankohtaisohjelmia. 

 

Jotakin yhteiskunnan polarisoituneesta tilanteesta on päässyt tihkumaan intuitiivisen tekemisen puolellekin.

On ollut hedelmällistä maalata lintuja ja kaloja samaan maisemaan juuri tänä aikana.

 

Milloin työ on valmis?

Opiskeluaikana se oli vaikea kysymys. Nyt intuitio ratkaisee tai käytäntö. Näyttelyt seuraavat toisiaan ja teoksilla on deadline. Kysymys on vaihtunut muotoon: Milloin tiedän, että maalaminen pitää lopettaa? Sitten kun uusi taulu vaatii enemmän huomiota kuin vanha. Sitten kun olen kylläinen. Sitten kun mikään ei häiritse liikaa. Kun taulu on tarpeeksi hyvä.

Taulu on oikeastaan valmis vasta kun se on päässyt omaan kotiin. Lemmikkien kasvattajat ymmärtävät tämän. Pentu syntyy ja kasvaa alun tärkeimmät hetket kasvatuskodissa emonsa luona, mutta rakkaaksi lemmikiksi, siihen rooliin johon se on tarkoitettu, se pääsee vasta lopullisessa kodissaan. Ja sittenkin prosessi jatkuu. Taulu itsessään säilyy muuttumattomana (kiitos ensiluokkaisten materiaalien), mutta tulkinta kuvasta vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Maalaus osana kodin arkea jatkaa olemassaoloaan eri muodoissaan siellä missä katsojissa syntyy uusia tulkintoja ja elämyksiä.